Taustaa Palestiinasta: kolonialismi, apartheid ja miehitys
Palestiinan tapahtumat esitetään joskus liian monimutkaisena ymmärtää tai niihin liittyvät ongelmat liian pitkään jatkuneina ratkaistaviksi. Tilanne on kuitenkin peruspiirteiltään yksinkertainen.
Palestiinan alue kattaa nykyisen Israelin valtion ja sen miehittämän Gazan ja Länsirannan (mukaan lukien Itä-Jerusalemin). Gaza ja Länsiranta tunnetaan yhdessä nimellä miehitetyt palestiinalaisalueet. Israel miehittää myös Syyrialle kuuluvia Golanin kukkuloita sekä Libanonilta valloittamaansa Shebaan maatilojen aluetta.
Israel ylläpitää koko alueella apartheid-järjestelmää, joka loukkaa palestiinalaisten ja syyrialaisten oikeuksia israelinjuutalaisten etuoikeuksien takaamiseksi. Israel myös estää miljoonia palestiinalaisia pakolaisia palaamasta kotiinsa, mihin heillä on kansainvälisen oikeuden mukainen oikeus.
Palestiinalainen kansalaisyhteiskunta haluaa, että Israel lopettaa miehityksen, antaa yhtäläiset oikeudet niille palestiinalaisille, jotka ovat Israelin kansalaisia, ja sallii pakolaisten palata kotiinsa. Kansainvälinen solidaarisuusliike pyrkii tukemaan palestiinalaisia ja painostamaan Israelia, jotta tämä tavoite voidaan saavuttaa kansainvälisen oikeuden mukaisesti.
Israelin miehitys on osa apartheidia, ja molemmat ovat puolestaan osia uudisasukkaiden kolonialismia. Alla on lyhyt kuvaus näiden historiasta. Joitain lähteitä lisälukemista varten on lueteltu lopussa.
Israelin kolonialismin juuret ovat eurooppalaisessa juutalaisvastaisuudessa. Juutalaisia syrjittiin ja vainottiin Euroopassa vuosisatojen ajan, koska he eivät olleet kristittyjä. 1700-luvulla uusi eurooppalainen aate, nationalismi, muutti tilannetta.
Liberaali nationalismi, joka vaikutti erityisesti Ranskan vallankumouksessa, näki kansalaisuuden identiteettinä, joka yhdistää eri uskontoihin ja etnisiin ryhmiin kuuluvia ihmisiä valtiossa. Sen myötä juutalaisille annettiin yhtäläiset kansalaisoikeudet monissa Euroopan maissa.
Toisaalta etninen nationalismi määritteli kansakunnan etnisyyden perusteella, ja katsoi oikeuden täysivaltaiseen kansalaisuuteen seuraavan kuulumisesta tiettyyn etniseen ryhmään. Tämä ajattelu yhdisti nationalismin rotuoppiin ja kansalaisuuden rodun käsitteeseen. Juutalaisia ruvettiin pitämään kuvitelluista eurooppalaisista roduista erillisenä rotuna, ja heidän sortonsa oikeutettiin rodullisilla periaatteilla. Tätä uudenlaista juutalaisvastaisuutta ruvettiin kutsutaan antisemitismiksi.
Yksi vastaus antisemitismiin oli juutalainen kansallisuusaate, sionismi. Se hyväksyi antisemitismin ajatuksen juutalaisista omana kansakuntana, mutta torjui väitteen siitä, että juutalaiset olisivat rodullisesti alempiarvoisia. Sionismi peri antisemitismiltä käsityksen siitä, että juutalaiset ja ei-juutalaiset eivät voi elää rauhassa yhdessä. Sionismista oli erilaisia versioita, mutta pian sionistiliikkeen valtavirrassa hyväksyttiin ajatus siitä, että juutalaisten pitää muuttaa pois Euroopasta ja Yhdysvalloista ja perustaa oma kansallisvaltio Palestiinaan.
Sionistit olivat aluksi vähemmistö juutalaisten keskuudessa. Suurin osa ortodoksijuutalaisista vastusti sionismia, koska he katsoivat, että kyseessä oli messiaaninen kultti, joka haluaa korvata juutalaisen uskonnon uudella ja vieraalla aatteella, nationalismilla. Sionistiliikkeen ensimmäinen kongressi vuonna 1897 jouduttiin siirtämään Münchenistä Baseliin Saksan juutalaisyhteisön protestien takia. Monet juutalaiset myös vastustivat sionismia koska he katsoivat, että sionismi haluaa tehdä heistä ulkopuolisia niissä maissa, joiden kansalaisia he olivat. Myös suuri osa Palestiinassa ennen sionistiliikettä asuneista juutalaisista vastusti sionismia. Vasta toisen maailmansodan aikana toteutetun juutalaisten kansanmurhan, holokaustin, jälkeen sionismista tuli yleisesti hyväksyttyä juutalaisten keskuudessa.
Tavoite oman valtion perustamisesta Palestiinaan kytki sionismin antisemitismin ja nationalismin lisäksi kolmanteen eurooppalaiseen ideologiaan: kolonialismiin. Sionistiliikkeen tavoitteena ei ollut tulla maahanmuuton kautta osaksi Palestiinan juutalaisten, muslimien ja kristittyjen yhteisöä, vaan syrjäyttää alkuperäisväestö ja muuttaa vallitseva valtiojärjestys siten, että valta siirtyy heille. Tällaista kolonialismin muotoa, missä kolonialistien tarkoituksena on syrjäyttää paikallinen väestö, kutsutaan asutuskolonialismiksi tai asuttajakolonialismiksi.
Sionismi oli avoimesti kolonialistinen ideologia. Yksi liikkeen keskeisiä ajattelijoita, Theodor Herzl, joka Israelin itsenäisyysjulistuksessa vuonna 1948 nimettiin juutalaisvaltion henkiseksi isäksi, esitti vuoden 1896 kirjassaan Juutalaisvaltio, että ”Euroopan kannalta juutalaisvaltio toimisi puskurina Aasiaa vastaan ja olisi kulttuurin etuvartiosto barbarismia vastaan”. Sionistiliikkeen järjestöillä oli sellaisia nimiä kuin Juutalainen kolonialistinen liikepankki, Palestiinan juutalainen kolonisaatiojärjestö ja Juutalaistoimiston kolonisaatio-osasto.
Vaikka valtaosa juutalaisista ei kannattanut sionismia, sionistiliike esitti itsensä vallanpitäjille juutalaisten edustajana ja käytti hyväksi salaliittoteorioita juutalaisten vaikutusvallasta. Osittain tämän takia vuonna 1917 Iso-Britannian ulkoministeri Arthur Balfour antoi Balfourin julistuksena tunnetun tekstin, jossa Iso-Britannia ilmoitti tukevansa kansallisen kodin perustamista juutalaisille Palestiinaan. Iso-Britannia valloitti Palestiinan vuonna 1918, ja sionistiliikkeen kolonisaatio kasvoi sen suojeluksessa.
Sionismiin, kuten muihin eurooppalaisen kolonialismin muotoihin, kuului ajatus siitä, että Euroopan ulkopuolella asuvilla ihmisillä ei ole oikeutta maahan, jossa he asuvat. Sionistiliikkeen johtohahmo Chaim Weizmann, josta sittemmin tuli Israelin ensimmäinen presidentti, kuvasi Iso-Britannian tukea sionismille ja suhtautumista palestiinalaisiin seuraavalla tavalla: ”britit kertoivat meille, että siellä on noin satatuhatta neekeriä, eikä niillä ole mitään arvoa”.
Sionistiliikkeen menetelmät maan hankkimiseksi kehittyivät ajan myötä. Vuonna 1882 Euroopasta tulleet juutalaiset perustivat Palestiinaan ensimmäiset paikallista työvoimaa käyttävät sionistiset siirtokunnat. 1900-luvun alusta alkaen sionistiliike siirtyi häätämään palestiinalaiset maanviljelijät pois ostamiltaan mailta ja pyrki perustamaan erillisen yhteiskunnan juutalaisille. Palestiinassa oli ollut tavallista, että maanviljelijät saavat olla alueella vaikka omistaja vaihtui. Sionistiliikkeen häädöt veivät monilta palestiinalaisilta kodin ja työn.
Palestiinalaiset vastustivat sitä, että maahan muutti yhä enemmän eurooppalaisia, jotka yrittivät viedä heidän maansa ja syrjäyttää heidät. Vuonna 1936 palestiinalaiset nousivat aseelliseen kapinaan. Arabikapinana tunnettu kansannousu kesti kolme vuotta, ja Iso-Britannian armeija kukisti sen lopulta yhteistyössä sionistien sotilaallisen järjestön Haganan kanssa.
Yksi sionistiliikkeen johtajista, Ze’ev Jabotinsky, tiivisti sionismin suhteen paikalliseen väestöön seuraavasti vuosien 1923 ja 1937 esseessään Rautamuuri:
”Lukijoillani on yleiskäsitys muiden maiden siirtomaahistoriasta. Ehdotan heidän tarkastelevan kaikkia tuntemiaan ennakkotapauksia ja miettivän, onko olemassa yhtäkään tapausta, jossa kolonisaatio olisi tapahtunut alkuperäisväestön suostumuksella. Tällaista ennakkotapausta ei ole. […] Kaikki maailman alkuperäisväestöt vastustavat siirtolaisia niin kauan kuin niillä on pienintäkään toivoa päästä eroon kolonialismin vaarasta. Näin Palestiinan arabit tekevät, ja näin he tekevät niin kauan kuin heillä on jäljellä pienintäkään toivoa estää ”Palestiinan” muuttaminen ”Israelin maaksi”.
Jabotinsky päätteli, että sionismi on mahdollista toteuttaa vain väkivalloin. Tästä ajattelusta tuli sionistiliikkeen valtavirtaa.
Arabikapinan jälkeen Iso-Britannia rajoitti juutalaisten kolonialistien muuttamista Palestiinaan. Sionistiliike jatkoi väkivaltaa palestiinalaisia siviilejä vastaan ja otti nyt kohteekseen myös brittien siirtomaahallinnon.
Toisen maailmansodan väsyttämä Iso-Britannia kääntyi Palestiinan asiassa vastaperustetun YK:n puoleen. YK:n komitea käsitteli kahta vaihtoehtoa: demokraattisen valtion perustamista, jossa kaikilla olisi yhtäläiset oikeudet ja vähemmistöjen oikeudet olisi taattu lailla, ja maan jakamista. Se päätyi kannattamaan jälkimmäistä, ja tämän perusteella marraskuussa 1947 YK:n yleiskokous ehdotti, että Palestiina jaettaisiin juutalaisvaltioon ja arabivaltioon, joista ensiksi mainittu saisi 55% alueesta. Tässä vaiheessa juutalaiset omistivat 6% maasta. Palestiinan väestö oli kaksi miljoonaa, joista juutalaisia oli kolmannes, valtaosa hiljattain saapuneita.
Palestiinalaiset eivät hyväksyneet sitä, että heidän kotimaastaan suurin osa annettaisiin kolonialistiselle liikkeelle, joka pyrki syrjäyttämään heidät. Iso-Britannia kieltäytyi panemasta jakosuunnitelmaa toimeen ja ilmoitti vetävänsä joukkonsa pois Palestiinasta. Tilanne kärjistyi palestiinalaisten ja sionistien väliseksi sodaksi. Sionistien tavoitteena oli valloittaa Palestiinasta mahdollisimman suuri osa; palestiinalaiset pyrkivät estämään tämän. Sionistien joukkoja oli enemmän ja ne olivat paremmin aseistettuja ja järjestäytyneitä, joten sionistit saavuttivat pian vahvemman aseman.
Ongelmana juutalaisvaltion perustamissa oli alusta alkaen ollut se, että Palestiina oli jo asutettu. Jo vuonna 1937 kapinan syitä tutkimaan asetettu Iso-Britannian Peelin komitea oli todennut, että Palestiinan jakaminen palestiinalaisten ja juutalaisten kesken edellyttäisi väestön pakkosiirtoja.
Vuoden 1948 sodan yhteydessä sionistien joukot toteuttivat tämän pakkosiirron. Sionistien joukot suorittivat sodan aikana järjestelmällisen etnisen puhdistuksen, jossa he karkottivat palestiinalaisia ja tuhosivat heidän kyliään. Iso-Britannian siirtomaahallinto loppui virallisesti toukokuun 14. päivänä 1948, ja sionistiliike julisti Israelin valtion perustetuksi. Ympäröivät arabivaltiot liittyivät virallisesti sotaan. Tässä vaiheessa sionistiliike oli puhdistanut etnisesti yli 200 palestiinalaista kylää ja ajanut noin 350 000–440 000 palestiinalaista kodeistaan.
Sionistien joukot saivat valloitettua laajemman alueen kuin mitä juutalaisvaltiolle oli YK:n jakosuunnitelmassa ehdotettu. Vuoden 1949 tulitaukosopimusten myötä kaikkiaan 78% Palestiinasta jäi Israelin haltuun. Vain Gazan kaista Egyptin rajalla ja Länsiranta (Itä-Jerusalem mukaan lukien) jäivät muiden vallan alle.
Vuosien 1947–49 sodassa sionistien joukot puhdistivat etnisesti ainakin 531 kylää ja ajoivat 700 000–800 000 palestiinalaista pakolaisiksi Israelin valtion alueen ulkopuolelle. Israel on kansainvälisen oikeuden vastaisesti estänyt näitä pakolaisia palaamasta koteihinsa.
Myös monet Israelin rajojen sisään jääneistä palestiinalaisista jäivät maansisäisiksi pakolaisiksi, ja heidän maansa ja kotinsa takavarikoitiin juutalaisten käyttöön. Valtion alueelle jäi noin 150 000 palestiinalaista, eli noin 20% Israelin väestöstä. Israelin valtio antoi noin 60 000 heistä kansalaisuuden. Lopuista 30 000–40 000 karkotettiin, mutta 25 000 rajan yli karkotetuista palasi; lopulta kaikki Israelin alueelle jääneet palestiinalaiset saivat lopulta poliittisen kamppailun kautta kansalaisuuden.
Israel piti alusta alkaen juutalaisia ja palestiinalaisia eri lakien alaisina ja pyrki pitämään vallan juutalaisten käsissä. Israelissa asuvat palestiinalaiset olivat sotilashallinnon alaisina valtion synnystä joulukuuhun 1966 asti.
Palestiinaan oli jo ennen Israelin perustamista muuttanut juutalaisia Lähi-idästä. Israelin perustamisen jälkeen arabimaat vainosivat juutalaisia, jotka he sionistisen ideologian mukaisesti yhdistivät sionismiin ja Israeliin. Sionistiliike myös järjesti lavastettuja hyökkäyksiä Irakissa saadakseen maan juutalaiset muuttamaan Israeliin. Sionistiliike ja sen perustama Israelin valtio piti Lähi-idän juutalaisia vähempiarvoisina ja näki heidän kulttuurinsa uhkana eurooppalaisten kolonisaatioprojektin onnistumiselle. Ennen sionismia Lähi-idässä ei ollut ristiriitaa sen välillä, että on etnisesti ja kulttuurillisesti arabi ja uskonnollisesti juutalainen. Sionismi kuitenkin teki juutalaisuudesta etnisen identiteetin ja pakotti Lähi-idän juutalaiset hylkäämään arabi-identiteettinsä, jotta heidät hyväksyttäisiin juutalaisina.
Israelin perustaminen oli merkittävä saavutus sionistiselle liikkeelle. Tavoite valtiosta, jossa olisi vain juutalaisia, ei kuitenkaan toteutunut, koska alkuperäisväestöstä ei päästy kokonaan eroon. Lisäksi osa Palestiinasta jäi valloittamatta.
Jälkimmäinen näistä ongelmista ratkesi vuonna 1967, kun Israel hyökkäsi naapurimaidensa kimppuun ja valloitti kuuden päivän sodassa loput Palestiinasta eli Gazan kaistan ja Länsirannan, Itä-Jerusalem mukaan lukien. Lisäksi Israel valloitti Egyptiltä Siinain niemimaan ja Syyrialta Golanin kukkulat. Nämä alueet tulivat sotilasmiehityksen alaisiksi, ja Israel aloitti paikallisen väestön rakennusten tuhoamisen ja oman siviiliväestönsä siirtämisen miehitetyille alueille kansainvälisen oikeuden vastaisesti. Israelin historiassa on vain puolen vuoden kausi, jolloin se ei ole pitänyt palestiinalaisia sotilashallinnon alla. Israelin vuoden 1949 rajojen sisällä asuvat palestiinalaiset olivat sotilashallinnon alaisina joulukuuhun 1966 asti, ja miehitys alkoi kesäkuussa 1967.
Vuodesta 1967 alkaen kaikki Israelin hallitukset ovat sitoneet miehitettyjä alueita tiukemmin Israeliin. Niille rakennetaan lisää vain juutalaisille tarkoitettuja siirtokuntia, ja palestiinalaisten koteja tuhotaan siirtokuntien tieltä ja palestiinalaisten ajamiseksi pois. Kesäkuusta 1967 lokakuuhun 2023 Israel on tuhonnut yli 56 000 palestiinalaisten rakennusta miehitetyillä palestiinalaisalueilla. Talojen tuhoaminen ja siirtokuntien rakentaminen on kansainvälisen oikeuden vastaista. Miehitys on myös itsessään laiton.
Vuonna 1987 miehitetyillä alueilla alkoi kansannousu, intifada (sana tarkoittaa kirjaimellisesti “pois ravistamista”), joka haastoi Israelin sotilashallinnon. Israel yritti kukistaa kansannousun väkivalloin ja surmasi noin tuhat palestiinalaista (palestiinalaiset tappoivat kansannousussa noin sata israelinjuutalaista). Lopulta Israel joutui kuitenkin neuvottelemaan muutoksista miehitetyillä alueilla.
Neuvotteluja ei käyty kansannousun ruohonjuuritason johdon kanssa, vaan Israelin neuvottelukumppanina oli palestiinalaisten virallinen edustaja, Palestiinan vapautusjärjestö PLO (Palestine Liberation Organization), jota johti Jasser Arafat. Salaisten neuvottelujen tuloksena allekirjoitettiin vuonna 1993 ensimmäinen ja 1995 toinen Oslon sopimus.
Oslon sopimusten myötä perustettiin palestiinalaishallinto, jonka tehtäväksi tuli hallinnoida osaa miehitetyistä palestiinalaisalueista ja estää palestiinalaisten vastarinta miehitykselle. Palestiinalaishallinto on taloudellisesti riippuvainen ulkopuolisesta tuesta, josta valtaosa tulee EU:lta ja Yhdysvalloilta, jotka ovat Israelin liittolaisia.
Oslon sopimus jakoi Länsirannan alueisiin A, B ja C. Alue A kattaa 18% Länsirannasta ja sisältää isot palestiinalaiset kaupungit. Palestiinalaishallinto on siellä vastuussa hallinnollisista asioista ja turvallisuudesta. Alue B kattaa 22% Länsirannasta, ja siellä on palestiinalaisia kyliä ja pienempiä kaupunkeja. Siellä palestiinalaishallinto on vastuussa hallinnollisista asioista. Alue C kattaa 60% Länsirannasta – se sisältää Israelin siirtokunnat ja niiden ympäristön, suurimman osan viljelysmaista ja tärkeimmät tiet. Se on täysin Israelin hallinnon alainen. Israelin miehitysjoukot toimivat kaikkialla Länsirannalla, myös alueilla A ja B.
Oslon sopimuksen mukaan miehitettyjen palestiinalaisalueiden kohtalosta oli tarkoitus sopia lopullisesti ja miehitys lopettaa vuoteen 1999 mennessä. Näin ei tapahtunut, vaan sotilashallinto jatkui ja miehitetyt alueet eristettiin entistä tiukemmin. Tämä takia vuonna 2000 alkoi toinen intifada.
Kuten ensimmäisen intifadan aikana, Israel vastasi kansannousuun väkivaltaisesti. Tällä kertaa palestiinalaisetkin siirtyivät käyttämään laajamittaista ja voimakasta väkivaltaa. Toinen intifada muistetaan erityisesti itsemurhapommituksista. Kuolleiden määrä kasvoi ja palestiinalaisten ja israelinjuutalaisten osuudet kuolleista lähenivät toisiaan. Ensimmäisen intifadan aikana vuosina 1987–1993 palestiinalaisia tapettiin noin kymmenen kertaa enemmän kuin israelinjuutalaisia, kun taas vuosien 2000 ja 2005 välillä israelinjuutalaisia tapettiin noin 1000 ja palestiinalaisia noin 3000.
Toinen intifada loppui vuonna 2005. Israel veti siirtokunnat ja sotilastukikohdat pois Gazasta, mutta jatkoi sen miehittämistä. Palestiinalainen ryhmä Hamas, joka oli noussut intifadassa vahvaan asemaan, aloitti yksipuolisen tulitauon. Hamas osallistui palestiinalaisten poliittiseen prosessiin ja voitti palestiinalaishallinnon parlamenttivaalit vuonna 2006. Israel, Yhdysvallat ja EU kieltäytyivät tunnustamasta vaalien tulosta. Vuonna 2007 Fatah-puolue, joka aiemmin johti palestiinalaishallintoa, suunnitteli ottavansa haltuun palestiinalaishallinnon sotilasvallankaappauksessa Israelin ja Yhdysvaltojen tuella, mutta Hamas esti tämän väkivalloin. Fatah sai kuitenkin Länsirannan haltuunsa, ja vaaleilla valittu hallitus jäi valtaan Gazassa. Koska Israelin sotilasmiehityksen kanssa yhteistyössä toimiva Fatah ei enää hallinnut Gazan kaistaa, Israel ja Egypti asettivat alueen tiukkaan saartoon.
Toisen intifadan aikana vuonna 2002 Israel alkoi rakentaa muuria Länsirannalle. Muuri kulkee enimmäkseen miehitetyillä alueilla ja sulkee suuren osan siirtokunnista Israelin puolelle. Muurin tarkoituksena on erottaa toisistaan israelinjuutalaiset ja miehitettyjen alueiden palestiinalaiset ja vahvistaa Israelin valtaa maahan. Koska siirtokuntien sijainti on valittu siten, että ne hallitsevat Länsirannan aluetta, muuri jättää Israelin puolelle myös monia miehitettyjen alueiden palestiinalaisia ja leikkaa palestiinalaisia kyliä kahtia. Muurin lisäksi useat muut kulkuesteet hajottavat Länsirannan lukuisiksi toisistaan erotetuiksi pirstaleiksi.
9. heinäkuuta 2004 Kansainvälinen tuomioistuin antoi YK:n yleiskokouksen pyynnöstä lausuntonsa erotusmuurista. Tuomioistuin totesi, että muuria ei voida perustella Israelin esittämillä turvallisuusargumenteilla, että se on laiton ja että se on purettava, jos se on rakennettu miehitetyille alueille. Tästä rohkaistuneena palestiinalainen kansalaisyhteiskunta esitti 9. heinäkuuta 2005 vaatimuksen Israelin kulttuurisesta, akateemisesta ja taloudellisesta boikotista sekä talouspakotteista Etelä-Afrikan esimerkin mukaisesti.
Tästä palestiinalaisten BDS-kampanjasta (BDS on lyhenne sanoista boikotti, divestointi ja sanktiot) on tullut merkittävä osa Israelin apartheidin vastaista taistelua. Se on tärkeä myös siksi, että se tekee selväksi, mitä palestiinalaiset tavoittelevat. BDS:n vaatimusten mukaan Israelin on tunnustettava Palestiinan kansan itsemääräämisoikeus ja noudatettava kansainvälistä oikeutta:
1. Lopettamalla kaikkien arabialueiden miehitys ja kolonisaatio ja purkamalla muuri.
2. Tunnustamalla Israelin palestiinalaisten arabikansalaisten perustavanlaatuiset oikeudet täyteen tasa-arvoon.
3. Kunnioittamalla, suojelemalla ja toteuttamalla palestiinalaisten oikeutta palata koteihinsa ja omaisuutensa luo YK:n päätöslauselman 194 mukaisesti.
BDS-liike ja sen vaatimus palestiinalaisten oikeuksien takaamiseksi kansainvälisen oikeuden mukaisesti nauttii laajaa tukea palestiinalaisten keskuudessa. Sitä kannattavat kaikki merkittävät poliittiset puolueet ja ammattiliitot, iso joukko kansalaisjärjestöjä ja niiden kattojärjestöjä niin Israelissa, miehitetyillä palestiinalaisalueilla kuin Palestiinan ulkopuolella. Vaikka tällä hetkellä ei ole mitään poliittista tahoa, joka edustaisi kaikkia palestiinalaisia, kansalaisyhteiskunnan viesti on selkeä.
Hamasin voitettua vuoden 2006 palestiinalaishallinnon vaalit Israel asetti Gazan tiukan saarron alle. Israel oli jo vuodesta 1989 rajoittanut Gazan palestiinalaisten liikkeitä, mutta 2006 alkaen saarrosta tuli katastrofaalinen. Israel hallitsee Egyptin ohella tiukasti kulkua Gazaan ja sieltä pois. Israel rajoittaa ruoan ja muiden välttämättömien tarpeiden pääsyä Gazaan, tarkoituksenaan pitää alue jatkuvasti romahduksen partaalla, kuten Israelin viranomaiset ovat Yhdysvaltojen viranomaisille kertoneet.
Israelin armeija myös hyökkää lähes päivittäin Gazan maanviljelijöiden ja kalastajien kimppuun sekä tekee alueelle kymmeniä maahyökkäyksiä vuosittain. Se tuhoaa maanviljelysalueita, myrkyttää viljelyksiä sekä romuttaa ja varastaa kalastusaluksia. Israel myös usein pommittaa Gazaa, joskus vastauksena sieltä ammuttuihin raketteihin.
Punainen risti, Amnesty International, Human Rights Watch, YK:n ihmisoikeusvaltuutettu Navi Pillay ja Euroopan neuvosto, muiden muassa, ovat todenneet saarron olevan laiton.
Ainakin 95% Gazan vedestä on juomakelvotonta, väestöstä 80% on riippuvaisia ulkoisesta avusta, ja tilanne on pahentunut vuosien ajan myös Israelin toistuvien hyökkäysten johdosta. Israel on tehnyt isoja hyökkäyksiä Gazaan vuosina 2006, 2008-9, 2012, 2014 ja 2021. YK on todennut, että Gazasta on tullut elinkelvoton. Lokakuussa 2023 Israel aloitti kansanmurhan Gazassa.
Lokakuun 7. päivä 2023 palestiinalaiset aseelliset vastarintajärjestöt, merkittävimpänä Hamasin aseellinen siipi, hyökkäsivät saarron alla olevasta Gazasta Israeliin. Hyökkäyksessä kuoli noin 1 100 ihmistä, joista kaksi kolmasosaa oli siviilejä. Osan heistä tappoivat palestiinalaiset ja osan tappoi Israelin armeija tahallisesti summittaisissa hyökkäyksissä estääkseen heidän vangitseminen.
Israel aloitti Gazan pommittamisen, asetti alueen täyden saarron alle ja ryhtyi maahyökkäykseen. Hyökkäys on ollut tuhoisampi kuin mikään aiempi, ja Israelin armeijan kaikenkattavan väkivallan sekä päättäjien lausuntojen perusteella voi todeta, että sen tarkoituksena on hävittää Gazan palestiinalaiset kokonaan tai osittain – toisin sanoen kansanmurha. Monet kansainvälisen oikeuden asiantuntijat varoittivat kansanmurhan riskistä jo lokakuussa. YK:n erityisraportoijat Michael Fakhri, Francesca Albanese ja muut ovat todenneet Israelin suorittavan kansanmurhaa Gazassa.
Israel on tappanut kymmeniätuhansia palestiinalaisia ja järjestelmällisesti hävittänyt siviili-infrastruktuuria. Israel on myös käyttänyt nälkään näännyttämistä kansanmurhan välineenä.
Etelä-Afrikka on nostanut kanteen kansanmurhasta Israelia vastaan YK:n Kansainvälisessä tuomioistuimessa. Tuomioistuin totesi 26.1.2024, että syyte on uskottava ja että Gazan palestiinalaisilla on todellinen ja välitön riski joutua kansanmurhan uhriksi. Tuomioistuin määräsi Israelin lopettamaan kansanmurhan vastaista yleissopimusta rikkovan toiminnan. Israel ei ole noudattanut määräystä. Tuomioistuin antoi 28.3.2024 asiasta uuden määräyksen. Israel ei ole noudattanut sitäkään.
Vuoden 2024 alussa Palestiinassa asui noin 15 miljoonaa ihmistä. Heistä 7,5 miljoonaa on palestiinalaisia, 7,2 miljoonaa israelinjuutalaisia ja noin puoli miljoonaa ei ole kumpaakaan. Näistä palestiinalaisista 1,7 miljoonaa on Israelin kansalaisia ja loput 5,8 miljoonaa elävät miehityksen alla, vaikka pienellä osalla miehitetyssä Itä-Jerusalemissa asuvista palestiinalaisista on Israelin kansalaisuus. Lisäksi Palestiinan ulkopuolella asuu noin 7 miljoonaa palestiinalaista pakolaista, joista suurin osa on vuoden 1948 etnisen puhdistuksen uhrien jälkeläisiä. Joillakin on asuinmaansa kansalaisuus, toisilla ei ole kansalaisuutta ollenkaan. Israelinjuutalaisista 700 000 asuu laittomissa siirtokunnissa miehitetyillä alueilla.
Israelin hallitus ylläpitää kaikkialla Palestiinassa järjestelmää, jonka tarkoituksena on erotella israelinjuutalaiset ja palestiinalaiset toisistaan ja ylläpitää israelinjuutalaisten valtaa yli palestiinalaisten. Kaikki yllä mainitut ihmiset ovat tämän järjestelmän vallankäytön kohteena. Israelissa tätä järjestelmää kutsutaan joskus heprean kielen sanalla hafrada, mikä tarkoittaa erottelua, eli samaa kuin afrikaansin sana apartheid.
Tämä järjestelmä täyttää kansainvälisessä oikeudessa määritellyt apartheidin tunnusmerkit. Etelä-Afrikan humanististen tieteiden tutkimusneuvosto HSRC julkaisi vuonna 2009 ensimmäisen järjestelmällisen analyysin Israelin hallinnosta miehitetyillä palestiinalaisalueilla kansainvälisen oikeuden näkökulmasta. Vuonna 2011 kansalaisyhteiskunnan perustama Russellin Palestiina-tribunaali julkaisi ensimmäisen analyysin Israelin apartheidista, joka kattoi myös Israelin ja palestiinalaiset pakolaiset. Vuonna 2017 YK:n Läntisen Aasian talous- ja sosiaalikomissio julkaisi asiantuntijoiden laatiman raportin, joka laajensi HSRC:n tarkastelun koskemaan Israelin valtion aluetta ja pakolaisia.
Tämän jälkeen raportteja Israelin apartheidista on julkaissut moni arvostettu taho: israelilaiset ihmisoikeusjärjestöt Yesh Din ja B’Tselem, kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt Human Rights Watch ja Amnesty International, sekä palestiinalaiset ihmisoikeusjärjestöt Al-Mezan Center for Human Rights, Al-Haq ja Addameer, viimeksi mainittu yhteistyössä Harvardin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan ihmisoikeusklinikan kanssa.
Apartheid tarkoittaa kansainvälisessä oikeudessa järjestelmää, jossa yksi rodullinen ryhmä epäinhimillisesti sortaa toisia rodullisia ryhmiä ylläpitääkseen valtaansa yli niiden. Yksi sen leimallinen osa Israelissa, aivan kuten Etelä-Afrikan vuonna 1994 päättyneessä apartheidissa, on väestöryhmien erottaminen eri asuinalueille ja pitäminen eri lakien alaisina. Israelin apartheid ilmenee laeissa ja käytännöissä, jotka asettavat juutalaiset ja ei-juutalaiset eriarvoiseen asemaan. Ei-juutalaisten elämää koskee suuri joukko erilaisia rajoituksia, jotka vaihtelevat riippuen siitä, mihin ryhmään henkilö kuuluu: onko hän Israelin kansalainen, asuuko hän miehitetyillä alueilla, asuuko hän Länsirannalla vai Gazassa, asuuko hän alueella A, B vai C vai Itä-Jerusalemissa, ja niin edelleen.
Kuten B’Tselem toteaa raportissaan, “Koko Välimeren ja Jordanin välisellä alueella Israelin hallinto panee täytäntöön lakeja ja toteuttaa käytäntöjä ja valtiollista väkivaltaa, jonka tarkoituksena on vahvistaa yhden ryhmän – juutalaisten – ylivaltaa suhteessa toiseen, eli palestiinalaisiin.”
Palestiinan tilanteesta on kirjoitettu valtava määrä korkeatasoisia raportteja ja tutkimuksia. Tekstissä on jo viitattu joihinkin lähteisiin, tässä on joitakin lisää. BDS-liikkeellä on hyvä taustoitus Israelin kolonialismista ja apartheidista.
Uutisten ja analyysin lähteitä
Ihmisoikeusjärjestöt
Palestinian Centre for Human Rights
Yleiskatsauksia
Ali Abunimah: One Country: A Bold Proposal to End the Israeli-Palestinian Impasse (Metropolitan Books, 2006)
Jonathan Cook: Disappearing Palestine: Israel’s Experiments in Human Despair (Zed Books, 2008)
Jeff Halper: Decolonizing Israel, Liberating Palestine: Zionism, Settler Colonialism, and the Case for One Democratic State (Pluto Press, 2021)
Rashid Khalidi: The Hundred Years’ War on Palestine: A history of Settler Colonialism and Resistance, 1917-2017 (Metropolitan Books, 2021
Hannu Reime: Israel/Palestiina: kahden kansan luvattu maa (toinen uudistettu painos, Rauhanpuolustajat Like, 2011)
Syksy Räsänen: Israelin apartheid (Into, 2017)
Ben White: Israeli Apartheid: A Beginner’s Guide (Pluto Press, 2009)
Sionismi
Nur Masalha: Expulsion of the Palestinians: The Concept of “Transfer” in Zionist Political Thought, 1882-1948 (Institute for Palestine Studies, 1992)
Shlomo Sand: The Invention of the Jewish People (Verso, 2010)
Etniset puhdistukset
Nur Masalha: The Palestine Nakba: Decolonising History, Narrating the Subaltern, Reclaiming Memory (Zed Books, 2012)
Ilan Pappe: The Ethnic Cleansing of Palestine (Oneworld Publications, 2007)
Rosemary Esber: Under the Cover of War: The Zionist Expulsion of the Palestinians (Arabicus Books Media, 2009)
Israelin palestiinalaiset kansalaiset
Susan Nathan: The Other Side of Israel: My Journey Across the Jewish/Arab Divide (HarperCollins Publishers, 2005)
Ilan Pappe: The Forgotten Palestinians: A History of the Palestinians in Israel (Yale University Press, 2011)
Ben White: Palestinians in Israel: Segregation, Discrimination and Democracy (Pluto Press, 2011)
Oslon prosessin aika
Amira Hass: Drinking the Sea at Gaza (Owl Books, 2000)
Edward Said: The End of the Peace Process: Oslo and After (updated and revised edition, Granta Publications, 2002)
BDS-liike
Omar Barghouti: BDS: Boycott, Divestment, Sanctions: The Global Struggle for Palestinian Rights (Haymarket Books, 2011)
Ashlei Dawson and Bill V. Mullen (ed.): Against Apartheid: The Case for Boycotting Israeli Universities (Haymarket Books, 2015)
Maya Wind: Towers of Ivory and Steel: How Israeli Universities Deny Palestinian Freedom (Verso, 2024)
Israelin hyökkäykset Gazaan
Max Blumenthal: The 51 Day War: Ruin and Resistance in Gaza (Nation Books, 2016)
Norman G. Finkelstein: This Time We Went Too Far: Truth and Consequences of the Gaza Invasion (OR Books, 2010)
Mads Gilbert and Erik Fosse: Eyes in Gaza (Quartet Books, 2010)
Gideon Levy: The Punishment of Gaza (Verso, 2010)
Israelin ja arabimaiden suhteet
Noam Chomsky: Fateful Triangle: The United States, Israel and the Palestinians (Pluto Press, 1999)
Hannu Juusola: Israelin historia (Gaudeamus, 2005)
Avi Shlaim: The Iron Wall: Israel and the Arab World (Penguin, 2001)
