Taustaa Palestiinasta: kolonialismi, apartheid ja miehitys
Palestiinan tapahtumat esitetään joskus liian monimutkaisena ymmärtää tai niihin liittyvät ongelmat liian pitkään jatkuneina ratkaistaviksi. Tilanne on kuitenkin peruspiirteiltään yksinkertainen.
Palestiinan alue kattaa nykyisen Israelin valtion ja sen miehittämän Gazan ja Länsirannan (mukaan lukien Itä-Jerusalemin). Gaza ja Länsiranta tunnetaan yhdessä nimellä miehitetyt palestiinalaisalueet. Israel miehittää myös Syyrialle kuuluvia Golanin kukkuloita sekä Libanonilta valloittamaansa Shebaan maatilojen aluetta.
Israel ylläpitää koko alueella apartheid-järjestelmää, joka loukkaa palestiinalaisten ja syyrialaisten oikeuksia israelinjuutalaisten etuoikeuksien takaamiseksi. Israel myös estää miljoonia palestiinalaisia pakolaisia palaamasta kotiinsa, mihin heillä on kansainvälisen oikeuden mukainen oikeus.
Palestiinalainen kansalaisyhteiskunta haluaa, että Israel lopettaa miehityksen, antaa yhtäläiset oikeudet niille palestiinalaisille, jotka ovat Israelin kansalaisia, ja sallii pakolaisten palata kotiinsa. Kansainvälinen solidaarisuusliike pyrkii tukemaan palestiinalaisia ja painostamaan Israelia, jotta tämä tavoite voidaan saavuttaa kansainvälisen oikeuden mukaisesti.
Israelin miehitys on osa apartheidia, ja molemmat ovat puolestaan osia uudisasukkaiden kolonialismia. Alla on lyhyt kuvaus näiden historiasta. Joitain lähteitä lisälukemista varten on lueteltu lopussa.
Israelin kolonialismin juuret ovat eurooppalaisessa juutalaisvastaisuudessa. Juutalaisia syrjittiin ja vainottiin Euroopassa vuosisatojen ajan, koska he eivät olleet kristittyjä. 1700-luvulla uusi eurooppalainen aate, nationalismi, muutti tilannetta.
Liberaali nationalismi, joka vaikutti erityisesti Ranskan vallankumouksessa, näki kansalaisuuden identiteettinä, joka yhdistää eri uskontoihin ja etnisiin ryhmiin kuuluvia ihmisiä valtiossa. Sen myötä juutalaisille annettiin yhtäläiset kansalaisoikeudet monissa Euroopan maissa.
Toisaalta etninen nationalismi määritteli kansakunnan etnisyyden perusteella, ja katsoi oikeuden täysivaltaiseen kansalaisuuteen seuraavan kuulumisesta tiettyyn etniseen ryhmään. Tämä ajattelu yhdisti nationalismin rotuoppiin ja kansalaisuuden rodun käsitteeseen. Juutalaisia ruvettiin pitämään kuvitelluista eurooppalaisista roduista erillisenä rotuna, ja heidän sortonsa oikeutettiin rodullisilla periaatteilla. Tätä uudenlaista juutalaisvastaisuutta ruvettiin kutsutaan antisemitismiksi.
Yksi vastaus antisemitismiin oli juutalainen kansallisuusaate, sionismi. Se hyväksyi antisemitismin ajatuksen juutalaisista omana kansakuntana, mutta torjui väitteen siitä, että juutalaiset olisivat rodullisesti alempiarvoisia. Sionismi peri antisemitismiltä käsityksen siitä, että juutalaiset ja ei-juutalaiset eivät voi elää rauhassa yhdessä. Sionismista oli erilaisia versioita, mutta pian sionistiliikkeen valtavirrassa hyväksyttiin ajatus siitä, että juutalaisten pitää muuttaa pois Euroopasta ja Yhdysvalloista ja perustaa oma kansallisvaltio Palestiinaan.
Sionistit olivat aluksi vähemmistö juutalaisten keskuudessa. Suurin osa ortodoksijuutalaisista vastusti sionismia, koska he katsoivat, että kyseessä oli messiaaninen kultti, joka haluaa korvata juutalaisen uskonnon uudella ja vieraalla aatteella, nationalismilla. Sionistiliikkeen ensimmäinen kongressi vuonna 1897 jouduttiin siirtämään Münchenistä Baseliin Saksan juutalaisyhteisön protestien takia. Monet juutalaiset myös vastustivat sionismia koska he katsoivat, että sionismi haluaa tehdä heistä ulkopuolisia niissä maissa, joiden kansalaisia he olivat. Myös suuri osa Palestiinassa ennen sionistiliikettä asuneista juutalaisista vastusti sionismia. Vasta toisen maailmansodan aikana toteutetun juutalaisten kansanmurhan, holokaustin, jälkeen sionismista tuli yleisesti hyväksyttyä juutalaisten keskuudessa.
Tavoite oman valtion perustamisesta Palestiinaan kytki sionismin antisemitismin ja nationalismin lisäksi kolmanteen eurooppalaiseen ideologiaan: kolonialismiin. Sionistiliikkeen tavoitteena ei ollut tulla maahanmuuton kautta osaksi Palestiinan juutalaisten, muslimien ja kristittyjen yhteisöä, vaan syrjäyttää oleva väestö ja muuttaa vallitseva valtiojärjestys siten, että valta siirtyy heille. Tällaista kolonialismin muotoa, missä kolonialistien tarkoituksena on syrjäyttää paikallinen väestö, kutsutaan asutuskolonialismiksi tai asuttajakolonialismiksi.
Sionismi oli avoimesti kolonialistinen ideologia. Yksi liikkeen keskeisiä ajattelijoita, Theodor Herzl, joka Israelin itsenäisyysjulistuksessa vuonna 1948 nimettiin juutalaisvaltion henkiseksi isäksi, esitti vuoden 1896 kirjassaan Juutalaisvaltio, että ”Euroopan kannalta juutalaisvaltio toimisi puskurina Aasiaa vastaan ja olisi kulttuurin etuvartiosto barbarismia vastaan”. Sionistiliikkeen järjestöillä oli sellaisia nimiä kuin Juutalainen kolonialistinen liikepankki, Palestiinan juutalainen kolonisaatiojärjestö ja Juutalaistoimiston kolonisaatio-osasto.
Vaikka valtaosa juutalaisista ei kannattanut sionismia, sionistiliike esitti itsensä vallanpitäjille juutalaisten edustajana ja käytti hyväksi salaliittoteorioita juutalaisten vaikutusvallasta. Osittain tämän takia vuonna 1917 Iso-Britannian ulkoministeri Arthur Balfour antoi Balfourin julistuksena tunnetun tekstin, jossa Iso-Britannia ilmoitti tukevansa kansallisen kodin perustamista juutalaisille Palestiinaan. Iso-Britannia valloitti Palestiinan vuonna 1918, ja sionistiliikkeen kolonisaatio kasvoi sen suojeluksessa.
Sionismiin, kuten muihin eurooppalaisen kolonialismin muotoihin, kuului ajatus siitä, että Euroopan ulkopuolella asuvilla ihmisillä ei ole oikeutta maahan, jossa he asuvat. Sionistiliikkeen johtohahmo Chaim Weizmann, josta sittemmin tuli Israelin ensimmäinen presidentti, kuvasi Iso-Britannian tukea sionismille ja suhtautumista palestiinalaisiin seuraavalla tavalla: ”britit kertoivat meille, että siellä on noin satatuhatta neekeriä, eikä niillä ole mitään arvoa”.
Sionistiliikkeen menetelmät maan hankkimiseksi kehittyivät ajan myötä. Vuonna 1882 Euroopasta tulleet juutalaiset perustivat Palestiinaan ensimmäiset sionistiset siirtokunnat, jotka käyttivät paikallista työvoimaa. 1900-luvun alusta alkaen sionistiliike siirtyi häätämään palestiinalaiset maanviljelijät pois ostamiltaan mailta, ja pyrki perustamaan erillisen yhteiskunnan juutalaisille. Palestiinassa oli ollut tavallista, että maanviljelijät saavat olla alueella vaikka omistaja vaihtui. Sionistiliikkeen häädöt veivät monilta palestiinalaisilta kodin ja työn.
Palestiinalaiset vastustivat sitä, että maahan muutti yhä enemmän eurooppalaisia, jotka yrittivät viedä heidän maansa ja syrjäyttää heidät. Vuonna 1936 palestiinalaiset nousivat aseelliseen kapinaan. Arabikapinana tunnettu kansannousu kesti kolme vuotta, ja Iso-Britannian armeija kukisti sen lopulta yhteistyössä Haganan, sionistien sotilaallisen järjestön, kanssa.
Yksi sionistiliikkeen johtajista, Ze’ev Jabotinsky, tiivisti sionismin suhteen paikalliseen väestöön seuraavasti vuosien 1923 ja 1937 esseessään Rautamuuri:
”My readers have a general idea of the history of colonisation in other countries. I suggest that they consider all the precedents with which they are acquainted and see whether there is one solitary instance of any colonisation being carried on with the consent of the native population. There is no such precedent. […] Every native population in the world resists colonists as long as it has the slightest hope of being able to rid itself of the danger of being colonised. That is what the Arabs in Palestine are doing, and what they will persist in doing as long as there remains a solitary spark of hope that they will be able to prevent the transformation of “Palestine” into the “Land of Israel.”
Jabotinsky päätteli, että sionismi on mahdollista toteuttaa vain väkivalloin. Tästä ajattelusta tuli sionistiliikkeen valtavirtaa.
Arabikapinan jälkeen Iso-Britannia rajoitti juutalaisten kolonialistien muuttamista Palestiinaan. Sionistiliike jatkoi väkivaltaa palestiinalaisia siviilejä vastaan, ja otti nyt kohteekseen myös brittien siirtomaahallinnon.
Toisen maailmansodan väsyttämä Iso-Britannia kääntyi Palestiinan asiassa vastaperustetun YK:n puoleen. YK:n komitea käsitteli kahta vaihtoehtoa: demokraattisen valtion perustamista, jossa kaikilla olisi yhtäläiset oikeudet ja vähemmistöjen oikeudet olisi taattu lailla, ja maan jakamista. Se päätyi kannattamaan jälkimmäistä, ja tämän perusteella marraskuussa 1947 YK:n yleiskokous ehdotti, että Palestiina jaettaisiin juutalaisvaltioon ja arabivaltioon, joista ensiksi mainittu saisi 55% alueesta. Tässä vaiheessa juutalaiset omistivat 6% maasta. Palestiinan väestö oli kaksi miljoonaa, joista juutalaisia oli kolmannes, valtaosa hiljattain saapuneita.
Palestiinalaiset eivät hyväksyneet sitä, että heidän kotimaastaan suurin osa annettaisiin kolonialistiselle liikkeelle, joka pyrki syrjäyttämään heidät. Iso-Britannia kieltäytyi panemasta jakosuunnitelmaa toimeen ja ilmoitti vetävänsä joukkonsa pois Palestiinasta. Tilanne kärjistyi palestiinalaisten ja sionistien väliseksi sodaksi. Sionistien tavoitteena valloittaa Palestiinasta mahdollisimman suuri osa; palestiinalaiset pyrkivät estämään tämän. Sionistien joukkoja oli enemmän ja ne olivat paremmin aseistettuja ja organisoituja, joten sionistit saavuttivat pian vahvemman aseman.
Ongelmana juutalaisvaltion perustamisen kannalta oli alusta alkaen ollut se, että Palestiina oli jo asutettu. Jo vuonna 1937 kapinan syitä tutkimaan asetettu Iso-Britannian Peelin komissio oli todennut, että Palestiinan jakaminen palestiinalaisten ja juutalaisten kesken edellyttäisi väestön pakkosiirtoja.
Vuoden 1948 sodan yhteydessä sionistien joukot panivat ne toimeen. Sionistien joukot suorittivat sodan aikana järjestelmällisen etnisen puhdistuksen, jossa he karkottivat palestiinalaisia ja tuhosivat heidän kyliään. Iso-Britannian siirtomaahallinto loppui virallisesti toukokuun 14. päivänä 1948, ja sionistiliike julisti Israelin valtion perustetuksi. Ympäröivät arabivaltiot liittyivät virallisesti sotaan. Tässä vaiheessa sionistiliike oli puhdistanut etnisesti yli 200 palestiinalaista kylää ja ajanut noin 350 000-440 000 palestiinalaista kodeistaan.
Sionistien joukot saivat valloitettua laajemman alueen kuin mitä juutalaisvaltiolle oli YK:n jakosuunnitelmassa ehdotettu. Vuoden 1949 tulitaukosopimusten myötä kaikkiaan 78% Palestiinasta jäi Israelin haltuun. Vain Gazan kaista Egyptin rajalla ja Jordan-joen länsirannan alue (Itä-Jerusalem mukaan lukien) jäivät muiden vallan alle.
Vuosien 1947-49 sodassa sionistien joukot puhdistivat etnisesti ainakin 531 kylää ja ajoivat pakolaisiksi Israelin valtion alueen ulkopuolelle 700 000-800 000 palestiinalaista. Israel on kansainvälisen oikeuden vastaisesti estänyt näitä pakolaisia palaamasta koteihinsa.
Myös monet Israelin rajojen sisään jääneistä palestiinalaisista jäivät maansisäisiksi pakolaisiksi, ja heidän maansa ja kotinsa takavarikoitiin juutalaisten käyttöön. Valtion alueelle jäi noin 150 000 palestiinalaista, noin 20% Israelin väestöstä. Israelin valtio antoi noin 60 000 heistä kansalaisuuden. Lopuista 30 000-40 000 karkotettiin, ja toisaalta 25 000 rajan yli karkotetuista palasi; lopulta kaikki Israelin alueelle jääneet palestiinalaiset saivat lopulta poliittisen kamppailun kautta kansalaisuuden.
Israel piti alusta alkaen juutalaisia ja palestiinalaisia eri lakien alaisina, ja pyrki pitämään vallan juutalaisten käsissä. Israelissa asuvat palestiinalaiset olivat sotilashallinnon alaisina valtion synnystä joulukuuhun 1966 asti.
Palestiinaan oli jo ennen Israelin perustamista muuttanut juutalaisia Euroopan lisäksi myös Lähi-idästä. Israelin perustamisen jälkeen arabimaat vainosivat juutalaisia, jotka he sionistista ideologiaa mukailleen mukaisesti yhdistivät sionismiin ja Israeliin. Sionistiliike myös järjesti false flag -hyökkäyksiä Irakissa saadakseen maan juutalaiset muuttamaan Israeliin. Sionistiliike ja heidän perustamansa Israelin valtio piti Lähi-idän juutalaisia vähempiarvoisina ja näki heidän kulttuurinsa uhkana eurooppalaisten kolonisaatioprojektin onnistumiselle. Ennen sionismia Lähi-idässä ei ollut ristiriitaa sen välillä, että on etnisesti ja kulttuurillisesti arabi ja uskonnollisesti juutalainen. Sionismi kuitenkin teki juutalaisuudesta etnisen identiteetin ja pakotti Lähi-idän juutalaiset hylkäämään arabi-identiteettinsä, jotta heidät hyväksyttäisiin juutalaisina.
Israelin perustaminen oli merkittävä saavutus sionistiselle liikkeelle. Mutta tavoite valtiosta, jossa olisi vain juutalaisia, ei toteutunut, koska alkuperäisväestöstä ei päästy kokonaan eroon. Lisäksi osa Palestiinasta jäi valloittamatta.
Jälkimmäinen näistä ongelmista ratkesi vuonna 1967, kun Israel hyökkäsi naapurimaidensa kimppuun ja valloitti kuuden päivän sodassa loput Palestiinasta eli Gazan kaistan ja Länsirannan, mukaan lukien Itä-Jerusalemin. Lisäksi Israel valloitti Egyptiltä Siinain niemimaan ja Syyrialta Golanin kukkulat. Nämä alueet tulivat sotilasmiehityksen alaisiksi, ja Israel aloitti paikallisen väestön rakennusten tuhoamisen ja oman siviiliväestönsä siirtämisen miehitetyille alueille, kansainvälisen oikeuden vastaisesti. Israelin historiassa on vain puolen vuoden kausi, jolloin se ei ole pitänyt palestiinalaisia sotilashallinnon alla. Israelin vuoden 1949 rajojen sisällä asuvat palestiinalaiset olivat sotilashallinnon alaisina joulukuuhun 1966 asti, ja miehitys alkoi kesäkuussa 1967.
Vuodesta 1967 alkaen kaikki Israelin hallitukset ovat sitoneet miehitettyjä alueita tiukemmin Israeliin. Niille rakennetaan lisää vain juutalaisille tarkoitettuja siirtokuntia, ja palestiinalaisten koteja tuhotaan siirtokuntien tieltä ja palestiinalaisten ajamiseksi pois. Kesäkuusta 1967 lokakuuhun 2023 Israel tuhosi yli 56 000 palestiinalaisten rakennusta Miehitetyillä palestiinalaisalueilla. Talojen tuhoaminen ja siirtokuntien rakentaminen on kansainvälisen oikeuden vastaista. Miehitys on myös sinällään laiton.
Vuonna 1987 miehitetyillä alueilla alkoi kansannousu, intifada (sana tarkoittaa kirjaimellisesti “pois ravistamista”), joka haastoi Israelin sotilashallinnon. Israel yritti kukistaa kansannousun väkivalloin ja surmasi noin tuhat palestiinalaista (palestiinalaiset tappoivat kansannousussa noin sata israelinjuutalaista). Lopulta Israel joutui kuitenkin neuvottelemaan muutoksista miehitetyillä alueilla.
Neuvotteluja ei käyty kansannousun ruohonjuuritason johdon kanssa, vaan Israelin neuvottelukumppanina oli palestiinalaisten virallinen edustaja, Palestiinan vapautusjärjestö PLO (Palestine Liberation Organization), jota johti Jasser Arafat. Salaisten neuvottelujen tuloksena allekirjoitettiin vuonna 1993 ensimmäinen ja 1995 toinen Oslon sopimus.
Oslon sopimusten myötä perustettiin Palestiinalaishallinto, jonka tehtäväksi tuli hallinnoida osaa Miehitetyistä palestiinalaisalueista ja estää palestiinalaisten vastarinta miehitykselle. Palestiinalaishallinto on taloudellisesti riippuvainen ulkopuolisesta tuesta, josta valtaosa tulee EU:lta ja Yhdysvalloilta, jotka ovat Israelin liittolaisia.
Oslon sopimus jakoi Länsirannan alueisiin A, B ja C. Alue A kattaa 18% Länsirannasta, ja sisältää isot palestiinalaiset kaupungit. Palestiinalaishallinto on siellä vastuussa hallinnollisista asioista ja turvallisuudesta. Alue B kattaa 22% Länsirannasta, ja siellä on palestiinalaisia kyliä ja pienempiä kaupunkeja. Siellä Palestiinalaishallinto on vastuussa hallinnollisista asioista. Alue C kattaa 60% Länsirannasta – siellä ovat Israelin siirtokunnat ja niiden ympäristön, suurimman osan viljelysmaista ja tärkeimmät tiet. Se on Israelin täydessä hallinnassa. Israelin miehitysjoukot toimivat kaikkialla Länsirannalla, myös alueilla A ja B.
Oslon sopimuksen mukaan Miehitettyjen palestiinalaisalueiden kohtalosta oli tarkoitus sopia lopullisesti ja miehitys lopettaa vuoteen 1999 mennessä. Näin ei tapahtunut, vaan sotilashallinto jatkui ja miehitetyt alueet eristettiin entistä tiukemmin. Tämä takia vuonna 2000 alkoi toinen intifada.
Kuten ensimmäisen intifadan aikana, Israel vastasi kansannousuun väkivaltaisesti. Tällä kertaa palestiinalaisetkin siirtyivät käyttämään laajamittaista ja voimakasta väkivaltaa. Erityisesti toinen intifada muistetaan itsemurhapommituksista. Kuolleiden määrä kasvoi ja palestiinalaisten ja israelinjuutalaisten osuudet kuolleista lähenivät toisiaan. Ensimmäisen intifadan aikana 1987-1993 palestiinalaisia tapettiin noin kymmenen kertaa enemmän kuin israelinjuutalaisia, vuosien 2000 ja 2005 välillä israelinjuutalaisia tapettiin noin 1000 ja palestiinalaisia noin 3000.
Toinen intifada loppui vuonna 2005. Israel veti siirtokunnat ja sotilastukikohdat pois Gazasta, mutta jatkoi sen miehittämistä. Palestiinalainen ryhmä Hamas, joka oli noussut intifadassa vahvaan asemaan, aloitti yksipuolisen tulitauon. Hamas osallistui palestiinalaisten poliittiseen prosessiin ja voitti Palestiinalaishallinnon parlamenttivaalit vuonna 2006. Israel, Yhdysvallat ja EU kieltäytyivät tunnustamasta vaalien tulosta. Vuonna 2007 Fatah-puolue, joka aiemmin johti Palestiinalaishallintoa, suunnitteli ottavansa haltuun Palestiinalaishallinnon sotilasvallankaappauksessa Israelin ja Yhdysvaltojen tuella, mutta Hamas esti tämän väkivalloin. Fatah sai kuitenkin Länsirannan haltuunsa, ja vaaleilla valittu hallitus jäi valtaan Gazassa. Koska Fatah, joka toimi yhteistyössä Israelin sotilasmiehityksen kanssa, ei enää hallinnut Gazan kaistaa, Israel ja Egypti asettivat alueen tiukkaan saartoon.
Toisen intifadan aikana vuonna 2002 Israel alkoi rakentaa muuria Länsirannalle. Muuri kulkee enimmäkseen miehitetyillä alueilla ja sulkee suuren osan siirtokunnista Israelin puolelle. Muurin tarkoituksena on erottaa toisistaan israelinjuutalaiset ja miehitettyjen alueiden palestiinalaiset ja vahvistaa Israelin valtaa maahan. Koska siirtokuntien sijainti on valittu siten, että ne hallitsevat Länsirannan aluetta, muuri jättää Israelin puolelle myös monia miehitettyjen alueiden palestiinalaisia, ja se leikkaa palestiinalaisia kyliä kahtia. Muurin lisäksi useat muut kulkuesteet hajottavat Länsirannan lukuisiksi toisistaan erotetuiksi pirstaleiksi.
On 9 July 2004, upon the request of the UN General Assembly, the International Court of Justice gave its statement on the separation wall. The court stated that the wall cannot be justified by the security arguments put forward by Israel, that it is illegal, and that where it is built on occupied territories, it should be dismantled. Encouraged by this, Palestinian civil society put forward on 9 July 2005 the call for the cultural, academic, and economic boycott of Israel, well as economic sanctions, following he South African example.
Tästä Palestiinan BDS-kampanjasta (BDS on lyhenne sanoista boikotti, divestointi ja sanktiot) on tullut merkittävä osa Israelin apartheidin vastaista taistelua. Se on myös tärkeä siksi, että se tekee selväksi, mitä palestiinalaiset tavoittelevat. BDS:n kehotuksen mukaan Israelin on tunnustettava Palestiinan kansan itsemääräämisoikeus ja noudatettava kansainvälistä oikeutta:
1. Lopettamalla kaikkien arabialueiden miehitys ja kolonisaatio ja purkaa muuri.
2. Tunnustamalla Israelin palestiinalaisten arabikansalaisten perustavanlaatuiset oikeudet täyteen tasa-arvoon.
3. Kunnioittamalla, suojelemalla ja toteuttamalla palestiinalaisten oikeutta palata koteihinsa ja omaisuutensa luo YK:n päätöslauselman 194 mukaisesti.
BDS-kutsu ja sen vaatimus palestiinalaisten kaikkien ryhmien kansainvälisen oikeuden takaamien oikeuksien toteuttamisesta nauttii laajaa tukea palestiinalaisten keskuudessa. Sitä kannattavat kaikki merkittävät poliittiset puolueet ja ammattiliitot, iso joukko kansalaisjärjestöjä ja niiden kattojärjestöjä niin Israelissa, Miehitetyillä palestiinalaisalueilla kuin Palestiinan ulkopuolella. Vaikka ei tällä hetkellä ole mitään poliittista tahoa, joka edustaisi kaikkia palestiinalaisia, kansalaisyhteiskunnan viesti on selkeä.
Hamasin voitettua vuoden 2006 Palestiinalaishallinnon vaalit Israel laittoi Gazan tiukan saarron alle. Israel oli jo vuodesta 1989 rajoittanut Gazan palestiinalaisten liikkeitä, mutta 2006 alkaen saarrosta tuli katastrofaalinen. Israel hallitsee, Egyptin ohella, tiukasti kulkua Gazaan ja sieltä pois. Israel rajoittaa ruuan ja muiden välttämättömien tarpeiden pääsyä Gazaan, tarkoituksenaan pitää alue jatkuvasti romahduksen partaalla, kuten Israelin viranomaiset ovat Yhdysvaltojen viranomaisille kertoneet.
Israelin armeija myös hyökkää lähes päivittäin Gazan maanviljelijöiden ja kalastajien kimppuun, ja tekee alueelle kymmeniä maahyökkäyksiä vuosittain. Se tuhoaa maanviljelysalueita, myrkyttää viljelyksiä ja romuttaa ja varastaa kalastusaluksia. Israel myös usein pommittaa Gazaa, joskus vastauksena sieltä ammuttuihin raketteihin.
Punainen risti, Amnesty International, Human Rights Watch, YK:n ihmisoikeusvaltuutettu Navi Pillay ja Euroopan neuvosto, muiden muassa, ovat todenneet että saarto on laiton.
Gazan vedestä ainakin 95% on juomakelvotonta, väestöstä 80% on riippuvaisia ulkoisesta avusta, ja tilanne on pahentunut vuosien ajan myös Israelin toistuvien hyökkäysten johdosta. Israel on tehnyt isoja hyökkäyksiä Gazaan vuosina 2006, 2008-9, 2012, 2014 ja 2021. YK on todennut, että Gazasta on tullut ihmiselämälle kelvoton. Lokakuussa 2023 Israel aloitti kansanmurhan Gazassa.
Lokakuun 7. päivä 2023 palestiinalaiset aseelliset vastarintajärjestöt, merkittävimpänä Hamasin aseellinen siipi, hyökkäsivät saarron alla olevasta Gazasta Israeliin. Hyökkäyksessä tapettiin noin 1 100 ihmistä, joista kaksi kolmasosaa oli siviilejä. Osan tappoivat palestiinalaiset, osan tappoi Israelin armeija summittaisissa hyökkäyksissä ja tarkoituksella estääkseen heidän ottamisen vangiksi.
Israel aloitti Gazan pommittamisen, asetti alueen täyden saarron alle ja ryhtyi maahyökkäykseen. Hyökkäys on ollut tuhoisampi kuin mikään aiempi, ja Israelin armeijan kaikenkattavan väkivallan ja päättäjien lausuntojen perusteella voi todeta, että sen tarkoituksena on hävittää Gazan palestiinalaiset kokonaan tai osittain, eli kansanmurha. Monet kansainvälisen oikeuden asiantuntijat varoittivat kansanmurhan riskistä jo lokakuussa. YK:n oikeuden ruokaan erikoistarkkailija Michael Fakhri, YK:n Miehitettyjen palestiinalaisalueiden erikoistarkkailija Francesca Albanese, ja muut erikoistarkkailijat ovat todenneet Israelin suorittavan kansanmurhaa Gazassa.
Israel on tappanut kymmeniätuhansia palestiinalaisia ja järjestelmällisesti hävittänyt siviili-infrastruktuuria. Israel on myös käyttänyt nälkään näännyttämistä kansanmurhan välineenä.
Etelä-Afrikka on vienyt Israelin YK:n Kansainväliseen tuomioistuimeen syytettynä kansanmurhasta. Tuomioistuin totesi 26.1.2024, että syytös on uskottava, ja että Gazan palestiinalaisilla on todellinen ja välitön riski joutua kansanmurhan uhriksi. Tuomioistuin määräsi Israelin lopettamaan kansanmurhan vastaista yleissopimusta rikkovan toiminnan. Israel ei ole noudattanut määräystä. Tuomioistuin antoi 28.3.2024 asiasta uuden määräyksen. Israel ei ole noudattanut määräystä. Israel ei ole noudattanut sitä.
Vuoden 2024 alussa Palestiinassa asui noin 15 miljoonaa ihmistä. Heistä 7,5 miljoonaa on palestiinalaisia, 7,2 miljoonaa juutalaisia-israelilaisia ja noin puoli miljoonaa ei ole kumpaakaan. Näistä palestiinalaisista 1,7 miljoonaa on Israelin kansalaisia, loput 5,8 miljoonaa elää miehitettynä, vaikka pienellä osalla miehitetyssä Itä-Jerusalemissa asuvista palestiinalaisista on Israelin kansalaisuus. Lisäksi Palestiinan ulkopuolella asuu noin 7 miljoonaa palestiinalaista pakolaista, joista suurin osa on vuoden 1948 etnisen puhdistuksen uhrien jälkeläisiä. Joillakin on asuinmaansa kansalaisuus; toisilla ei ole kansalaisuutta ollenkaan. Juutalais-israelilaisista 700 000 asuu laittomilla siirtokunnissa miehitetyillä alueilla.
Israelin hallitus ylläpitää kaikkialla Palestiinan alueella järjestelmää, jonka tarkoituksena on erotella israelinjuutalaisia ja palestiinalaisia toisistaan ja ylläpitää israelinjuutalaisten valtaa yli palestiinalaisten. Kaikki yllä mainitut ihmiset ovat tämän järjestelmän vallankäytön kohteena. Israelissa tätä järjestelmää kutsutaan joskus heprean kielen sanalla hafrada, mikä tarkoittaa erottelua, eli samaa kuin afrikaansin sana apartheid.
Tämä järjestelmä täyttää kansainvälisessä oikeudessa määritellyt apartheidin tunnusmerkit. Ensimmäisen systemaattisen analyysin Israelin järjestelmästä apartheidina kansainvälisen oikeuden näkökulmasta Miehitetyillä palestiinalaisalueilla julkaisi Etelä-Afrikan kansallinen tutkimusinstituutti HSRC vuonna 2009. Vuonna 2011 kansalaisyhteiskunnan tuomioistuin Russell Tribunal on Palestine julkaisi ensimmäisen analyysin Israelin apartheidista, joka kattoi myös Israelin ja pakolaiset. Vuonna 2017 YK:n Läntisen Aasian talous- ja sosiaalikomissio julkaisi asiantuntijoiden laatiman raportin, joka laajensi HSRC:n tarkastelun koskemaan Israelin valtion aluetta ja pakolaisia.
Tämän jälkeen raportteja Israelin apartheidista on julkaissut moni arvostettu taho: israelilaiset ihmisoikeusjärjestöt Yesh Din ja B’Tselem, kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt Human Rights Watch ja Amnesty International, sekä palestiinalaiset ihmisoikeusjärjestöt Al-Mezan Center for Human Rights, Al-Haq ja Addameer, viimeksi mainittu yhteistyössä Harvardin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan ihmisoikeusklinikan kanssa.
Apartheid tarkoittaa kansainvälisessä oikeudessa järjestelmää, jossa yksi rodullinen ryhmä epäinhimillisesti sortaa toisia rodullisia ryhmiä ylläpitääkseen valtaansa yli niiden. Yksi sen leimallinen osa Israelissa, aivan kuten Etelä-Afrikan vuonna 1994 päättyneessä apartheidissa, on väestöryhmien erottaminen eri asuinalueille ja pitäminen eri lakien alaisina. Israelin apartheid ilmenee laeissa ja käytännöissä, jotka asettavat juutalaiset ja ei-juutalaiset eriarvoiseen asemaan. Ei-juutalaisten elämää koskee suuri joukko erilaisia rajoituksia, jotka vaihtelevat riippuen siitä, mihin ryhmään henkilö kuuluu: onko hän Israelin kansalainen, asuuko hän miehitetyillä alueilla, asuuko hän Länsirannalla vai Gazassa, asuuko hän alueella A, B vai C vai Itä-Jerusalemissa, ja niin edelleen.
Kuten B’Tselem toteaa raportissaan, “Koko Välimeren ja Jordanin välisellä alueella Israelin hallinto panee täytäntöön lakeja ja toteuttaa käytäntöjä ja valtiollista väkivaltaa, jonka tarkoituksena on vahvistaa yhden ryhmän – juutalaisten – ylivaltaa suhteessa toiseen, eli palestiinalaisiin.”
Palestiinan tilanteesta on kirjoitettu valtava määrä korkeatasoisia raportteja ja tutkimuksia. Tekstissä on jo viitattu joihinkin lähteisiin, tässä on joitakin lisää. BDS-liikkeellä on hyvä taustoitus Israelin kolonialismista ja apartheidista.
Uutisten ja analyysin lähteitä
Ihmisoikeusjärjestöt
Palestinian Centre for Human Rights
Yleiskatsauksia
Ali Abunimah: One Country: A Bold Proposal to End the Israeli-Palestinian Impasse (Metropolitan Books, 2006)
Jonathan Cook: Disappearing Palestine: Israel’s Experiments in Human Despair (Zed Books, 2008)
Jeff Halper: Decolonizing Israel, Liberating Palestine: Zionism, Settler Colonialism, and the Case for One Democratic State (Pluto Press, 2021)
Rashid Khalidi: The Hundred Years’ War on Palestine: A history of Settler Colonialism and Resistance, 1917-2017 (Metropolitan Books, 2021
Hannu Reime: Israel/Palestiina: kahden kansan luvattu maa (toinen uudistettu painos, Rauhanpuolustajat Like, 2011)
Syksy Räsänen: Israelin apartheid (Into, 2017)
Ben White: Israeli Apartheid: A Beginner’s Guide (Pluto Press, 2009)
Sionismi
Nur Masalha: Expulsion of the Palestinians: The Concept of “Transfer” in Zionist Political Thought, 1882-1948 (Institute for Palestine Studies, 1992)
Shlomo Sand: The Invention of the Jewish People (Verso, 2010)
Etniset puhdistukset
Nur Masalha: The Palestine Nakba: Decolonising History, Narrating the Subaltern, Reclaiming Memory (Zed Books, 2012)
Ilan Pappe: The Ethnic Cleansing of Palestine (Oneworld Publications, 2007)
Rosemary Esber: Under the Cover of War: The Zionist Expulsion of the Palestinians (Arabicus Books Media, 2009)
Israelin palestiinalaiset kansalaiset
Susan Nathan: The Other Side of Israel: My Journey Across the Jewish/Arab Divide (HarperCollins Publishers, 2005)
Ilan Pappe: The Forgotten Palestinians: A History of the Palestinians in Israel (Yale University Press, 2011)
Ben White: Palestinians in Israel: Segregation, Discrimination and Democracy (Pluto Press, 2011)
Oslon prosessin aika
Amira Hass: Drinking the Sea at Gaza (Owl Books, 2000)
Edward Said: The End of the Peace Process: Oslo and After (updated and revised edition, Granta Publications, 2002)
BDS-liike
Omar Barghouti: BDS: Boycott, Divestment, Sanctions: The Global Struggle for Palestinian Rights (Haymarket Books, 2011)
Ashlei Dawson and Bill V. Mullen (ed.): Against Apartheid: The Case for Boycotting Israeli Universities (Haymarket Books, 2015)
Maya Wind: Towers of Ivory and Steel: How Israeli Universities Deny Palestinian Freedom (Verso, 2024)
Israelin hyökkäykset Gazaan
Max Blumenthal: The 51 Day War: Ruin and Resistance in Gaza (Nation Books, 2016)
Norman G. Finkelstein: This Time We Went Too Far: Truth and Consequences of the Gaza Invasion (OR Books, 2010)
Mads Gilbert and Erik Fosse: Eyes in Gaza (Quartet Books, 2010)
Gideon Levy: The Punishment of Gaza (Verso, 2010)
Israelin ja arabimaiden suhteet
Noam Chomsky: Fateful Triangle: The United States, Israel and the Palestinians (Pluto Press, 1999)
Hannu Juusola: Israelin historia (Gaudeamus, 2005)
Avi Shlaim: The Iron Wall: Israel and the Arab World (Penguin, 2001)
